Haastateltavana Cecilia Samartin

Cecilia Samartin kertoo romaanistaan Kaunis sydän. Kirja ilmestyi suomeksi tänä keväänä.

Pakenit Kuubasta Yhdysvaltoihin ollessasi hyvin pieni. Missä määrin tunnet hengenheimolaisuutta Anan kaltaisiin ihmisiin, jotka on repäisty irti omasta kulttuuristaan ja synnyinseuduiltaan?

─ Ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa - riippumatta siitä mistä maasta he ovat lähtöisin. Erityisen hyvin osaan asettua niiden ihmisten asemaan, jotka ovat joutuneet jättämään maansa sodan tai poliittisen tilanteen vuoksi. Anan kokema tragedia on tietenkin paljon pahempi kuin mitä itse olen koskaan kokenut. Ihailen häntä suuresti. Vaikka hän joutuu todistamaan hirvittäviä tekoja, hän pysyy avoimena ja luottaa uskoonsa ja siihen, että se johdattaa häntä elämässä eteenpäin. Sen ansiosta Ana myös jaksaa uskoa ihmisessä olevaan hyvään. En usko, että olisin itse vastaavassa tilanteessa pysynyt yhtä hurskaana ja rohkeana.  

Millaista taustatyötä teit kirjaasi varten? Kirjassahan Ana valmistautuu elämään luostarissa nunnana.

─ Kävin teini-ikäisenä hetken aikaa nunnien pitämää koulua. Tiesin kuitenkin, etteivät muistikuvat tuolta ajalta olleet riittävät. Onneksi kotini lähellä on karmeliittanunnien luostari. Otin yhteyttä yhteen sisarista, sisar S:ään, joka ystävällisesti suostui kertomaan minulle hyvin rehellisesti elämästään. Sain myös mahdollisuuden viettää aikaa luostarissa. En varmasti ikinä unohda sitä yhtä päivää, jonka vietin nunnien parissa auringonnoususta auringonlaskuun, ikään kuin olisin ollut yksi heistä. Se oli ainutlaatuinen kokemus ja antoi minulle uusia ajatuksia ja näkökulmia - ei yksin kirjaa varten, vaan yleisemminkin. Sisar S:stä on sittemmin tullut minulle rakas ystävä, ja olen yhä yhteydessä luostarin nunniin.

Miksi sijoitit kirjan alun tapahtumat El Salvadoriin?

─ Ana muistelee kirjassa elämäänsä. Siksi minusta oli loogista aloittaa alusta: El Salvadorista, mistä Anan tarina saa alkunsa. Tarinan alussa Ana tuntee itsensä haavoittuvaksi ja pelokkaaksi. Olen huomannut, että myös lukijat muistelevat menneisyytensä ajanjaksoja, jolloin he ovat tunteneet samoin. Se on luonnollista, varsinkin jos ihminen on kokenut jonkinlaisen menetyksen. Kun valmistaudumme luopumaan meille rakkaasta ihmisestä, muistelemme aiempia menetyksiä ja tietyllä tavalla koemme ne uudestaan.

Millä tavoin psykoterapeutin koulutuksesi auttaa sinua kirjoittamaan ihmissuhteista?

─ Työssäni keskityn nimenomaan asiakkaideni ihmissuhteisiin ja niiden vahvuuksiin. Itse asiassa opiskelin aikoinaan parisuhde- ja perheterapiaa, jossa pureudutaan syvällisesti juuri ihmissuhteisiin. Siksi onkin luontevaa, että ihmissuhteet ovat niin keskeisiä tarinoissani ja henkilöiden välisissä kohtaamisissa. Ihmisten väliset suhteet kiehtoivat minua jo lapsena. Siksi minusta kai tulikin terapeutti, mikä puolestaan innoitti minua kirjoittamaan kirjoja. Ne ovat kaikki osa samaa kokonaisuutta.  

Trellisien suuri talo palvelusväkineen, goottilaisine sisustuksineen ja tiluksineen tuntuu jotenkin vanhahtavalta ja seisahtuneelta. Kävikö mielessäsi, että olisit sijoittanut kirjan tapahtumat kauemmas menneisyyteen?

─ Ei oikeastaan, sillä halusin sisällyttää tarinaan asioita, jotka liittyvät El Salvadorin sisällissotaan. Ana on romaanin lopussa noin neljänkymmenen, joten minun oli pakko pysyä nykyajassa. Kirjoittaessani kirjaa minusta alkoi kuitenkin tuntua kuin Trellisin perhe eläisi omassa kuplassaan tai olisi matkannut aikakoneella menneisyyteen. Tämä johtuu varmasti osaltaan siitä, että perheenjäsenillä on omat surunsa ja murheensa kannettavanaan. Ne synnyttävät muurin heidän välilleen ja pitävät heidät kiinni ahdistuksessaan. Minusta tuntui, että jonkun piti tulla taloon, avata ikkunat ja päästää sisään vähän raikasta ilmaa. Onneksi Ana teki juuri niin - kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti - vaikka se veikin oman aikansa.  

Anan lapsuusmuistot El Salvadorista ja hänen menneisyytensä Trellisien talossa yhdistyvät kirjassa nykyhetkeen. Miksi päädyit tällaiseen ratkaisuun?

─ Minulle elämä näyttäytyy pikemminkin syklisenä kuin lineaarisena matkana. Anan muistot ovat monikerroksisia ja koskettavat useita eri tapahtumia menneisyydessä. Näin on kai useimmilla meistä. Jokin eteemme osuva kokemus saa meidät muistelemaan aiemmin kokemaamme vastaavaa tapahtumaa. Se puolestaan vie ajatuksemme toiseen menneisyyden tapahtumaan ja niin edelleen. Siten menneet kokemukset värittävät nykyhetkeä. Se on niin upeaa, ettei edes kaikkein parhaiten muotoiltu lause kykene pukemaan sitä sanoiksi. Halusin tarjota pienen välähdyksen tästä eletyn elämän ja kokemuksien punomasta vyyhdestä häiritsemättä liikaa itse tarinankulkua. 

Anan äiti neuvoineen on alati läsnä kirjassa. Oliko tarkoituksesi tuoda hänet esiin äänenä Anan menneisyydestä vai pikemminkin eräänlaisena tapahtumien yllä leijuvana henkenä, kuten usein maagisessa realismissa?

─ Sekä että. Ana vaalii äitinsä muistoa. Äidillä on hyvin voimakas vaikutus Anan elämään, vaikka hän onkin kuollut. Halusin lukijoiden ymmärtävän, että Ana vähitellen sisäistää äitinsä vahvuuden, viisauden ja rohkeuden. Hän siirtää äitinsä parhaat piirteet itseensä ja kasvaa ihmisenä vielä tätäkin vahvemmaksi. Jos Anan äiti olisi ollut yhä elossa, kenties kaksikon roolit olisivat vaihtuneet niin, että äiti olisi voinut oppia tyttäreltään yhtä ja toista.  

Kaunis sydän on kolmas romaanisi. Mitä uutta opit itsestäsi kirjailijana kirjaa kirjoittaessasi?

─ Merkityksellisen ja koskettavan tarinan kirjoittamiseen ei ole olemassa mitään taikakaavaa, eikä kirjoittaminen muutu kirja kirjalta helpommaksi. Kirjoitusprosessiin kuuluu paljon sydänsurua, ahdistusta ja epäilyksen hetkiä. Mutta kokemus on tuonut mukanaan ainakin sen, että kun nyt harhaudun sivupoluille, tajuan sen helpommin ja voin nopeammin korjata kurssia. Kenties tunnen itseni kirjailijana koko ajan paremmin, ja se on hyvä asia.

Millä tavoin päädyit kirjan viimeiseen kohtaukseen? Mitä toivot lukijoiden saavan tuosta erikoisesta kohtauksesta?

─ Aivan ensiksi minun pitää kiittää osaavia kustannustoimittajiani Amy Tannenbaumia ja Johanna Castilloa. He ehdottivat, että kirjoittaisin kirjan loppuun kohtauksen, jossa ompelukaappi on jollakin tavoin mukana. Aluksi olin ymmälläni, en tiennyt lainkaan miten lähestyä asiaa. Pohdittuani asiaa usean päivän ajan tuloksetta keksin lopulta ratkaisun. Syvästi emotionaalisella ja henkisellä tasolla Ana on läpi koko kirjan odottanut äitinsä palaavan luokseen sillä välin kun hän on ompelukaapissa piilossa. Ympyrän piti sulkeutua. Toivon, että lukijani miettisivät hetken paitsi äidinrakkauden voimaa omassa elämässään myös sitä, miten tuo rakkaus antaa meille voimaa ja rohkeutta löytää pelastuksen. Vasta kun Ana oppii sen, hänen pitkä odotuksensa päättyy.

Suomennos: Tiina Sjelvgren